UNELMA ELÄMÄ 2022
8 helmikuun, 2022
24
0
YKSINÄISYYS
14 marraskuun, 2017
Valtteri on ystäviensä kanssa syömässä ja Lucky puolestaan hoidossa isovanhemmillaan eli Valtterin vanhemmilla. Harvoin enää tulee tällaisia tilanteita, että kotona on täysin hiljaista, joten tää tuntuu tosi oudolta. Toisaalta mä nautin siitä, että saan olla välillä yksin kotona, mä jopa tarvin sitä. Tämä inspiroi mua kirjoittamaan yksinäisyydestä, vaikka on kuitenkin eri asia olla yksinäinen, kuin yksin. Yksin oleminen on fyysistä ja sen voi kokea jopa positiiviseksi, kuten minä tällä hetkellä, mutta yksinäisyys puolestaan on aina negatiivinen tunne.
Mä olen kokenut usein yksinäisyyttä. Ensimmäisen kerran, kun vanhempani erosivat ja muutettiin pieneltä paikkakunnalta Kemijärveltä silloin suurelta tuntuvaan Ouluun. Kaksi viikkoa muuton jälkeen aloitin ala-asteen. Olin todella innoissani ensimmäisestä päivästä, sillä odotin saavani uusia ystäviä. Koulun pihalle alkoi aamulla kasaantua lapsia, he moikkasivat suut hymyssä toisiaan, sillä tunsivat toisensa etukäteen ja kerääntyivät omiin porukoihinsa. Seisoin äidin kanssa koulun pihassa ja puristin äidin lämmintä kättä kauhusta jäykkänä. Kemijärvellä asuessa mä olin viettänyt kaiken ajan pikkuveljeni kanssa, joten en mä osannut olla muiden kanssa, saati tutustua muihin ihmisiin.
Etenkin ala-asteen ensimmäiset luokat koin, että mua pidettiin vähän outona. En tiennyt mitään jääkiekkojoukkueista. En tiennyt jalkapallon sääntöjä, saati osannut nimetä yhtäkään pelaajaa. Kun puhuttiin Kärpistä, en ollut varma oliko se taas jokin hassu Oulun murteen sana, tarkoitettiinko sillä sitä eläintä vai mitä haettiin takaa. Vaikka ei olisi puhuttu urheilusta (josta en tiennyt mitään), meni mulla puolet asioista ohi, kun en ymmärtänyt murretta. Välitunneilla mä löysin aina lopulta jonkun porukan, joka suostui ottamaan mut mukaan takahampaita yhteen purien. Vaikka hypin hyppynarua luokkalaisteni tyttöjen kanssa, tunsin itseni yksinäiseksi.
Ala-asteen aikana kaikki muut tuntuivat löytävän sen oman ”bestiksen”, johon pystyi luottamaan 100% tai vähintäänkin oman ”porukan”. Mä en kokenut, että olisin löytänyt kumpaakaan. Viidennellä luokalla muistan kirjottaneeni luokkakaverilleni kirjeen, missä toivoin, että hän voisi olla ”bestikseni”. Menin kouluun aikaisin ja jätin edellisenä iltana kirjoittamani kirjeen luokkakaverini kaappiin. Tämän jälkeen menin ulos istumaan penkille ja odottamaan tunnin alkua. Mieleni täytti ajatukset, että entä jos hän pitää minua nolona? Jos hän näyttää kirjeeni muille ja he yhdessä nauravat kuinka säälittävä olen? Kun koulun kellot soivat ja ensimmäinen tunti oli alkamassa, juoksin luokkakaverini kaapille sen minkä lyhyistä jaloistani pääsin, otin kirjeen ja revin sen roskiin. Tulin siihen tulokseen, että ehkä kaikille ei ole tarkoitettu ”bestistä”. En uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkäsin tulevani loukatuksi. Tämä on varmasti kaikille yksinäisyyttää kokeneille tuttu ajatus.
Yläasteella jatkui sama meno, mutta kahdeksannella luokalla aloitin teatteri harrastuksen. Siellä tapasin Idan ja Annin, joiden kanssa lähennyttiin heti. Meistä tuli todella tiivis kolmen kopla (kirjoitettiin itse asiassa hetken aikaa myös Kolmen Kontolla -nimellä yhteistä blogia) ja vietettiinkin lähes kaikki vapaa-aika yhdessä. Olin vihdoin saanut ”bestiksen” tai vieläpä kaksi, vaikka olin jo luopunut toivosta. Pitkästä aikaa koin tulleeni hyväksytyksi, kelpasin jollekkin. Sain itsevarmuutta, uskalsin päästää ihmiset lähelleni ja solmin tämän jälkeen Oulussa asuessani muutamia muitakin ystävyyssuhteita.
Kun täytin 18 vuotta, muutin Helsinkiin. Ystäväni ja perheeni jäi Ouluun. Täällä mulla oli vain Valtteri, joka asui vielä tuolloin Espoossa, eikä meidän suhde ollut niin tiivis kuin nykyään. Asuin yksin, ensimmäisenä vuonna en edes opiskellut vaan kirjoitin työkseni blogia. Bloggaaminen on ammattina loppujen lopuksi aika yksinäistä, toki riippuen siitä kuinka aktiivisesti on yhteyksissä blogikolleegoihin. Mun kohdalla se tarkoitti tuolloin läppärillä kotisohvalta postauksien naputtelemista. Sama yksinäisyyden tunne valtasi taas vuosien jälkeen mieleni. Jos emme nähneet Valtterin kanssa, vietin päivät sängyssä makoillen. Oli päiviä jolloin mua ei huvittanut nousta sängystä ollenkaan.
Vuoden jälkeen pelkkä bloggaaminen sai riittää. Mun oli pakko saada muitakin kontakteja kasvokkain ihmisen kanssa kuin pari kertaa viikossa ruokakaupan kassalla. Hain töihin Glitteriin ja onnekseni sain paikan. Pääsin töissä juttelemaan asiakkaiden kanssa, sekä kollegoiden, joista sain kaksi ihanaa ystävää elämääni. Tosin olemme heidän kanssaan niin erilaisessa elämäntilanteessa, asutaan eripuolilla Helsinkiä ja meillä on keskenään poikkeavat kiinnostuksen kohteet, joten meistä on tullut sellaiset Nähdään Kerran Puolessa Vuodessa -ystävät. Vaikka alottaessani Glitterillä tuntui kun olisin päässyt taas kiinni elämään vuoden kestäneen vellomisen jälkeen, olin pettynyt, että en löytänyt sieltä elämääni ystävää millaista olin kaivannut. Samanlaista ystävää, mitä mulla on Oulussa. Ystävää, jota nähdä päivittäin ja jolle kertoa kaikki. Useamman kerran ehdotin Valtterille, että entä jos muutettaisiin yhdessä Ouluun.
Samaan aikaan kun työskentelin Glitterillä päätin jatkaa vaatetusalan opintojani Stadin Ammattiopistossa. Eniten mua opiskelujen aloittamiseen motivoi halu saada tutkinto ennen työelämään sirtymistä, mutta lähes yhtä suuri tekijä oli uusien ystävien saaminen. Meillä oli meidän ryhmässä tosi hyvä yhteishenki, mutta opiskelukaverit jäi lopulta vain opiskelukavereiksi. Olin monia ryhmäläisiäni vanhempi, mikä osaltaan vaikutti siihen, että kenenkään kanssa ei löytynyt sellaista yhteyttä.
Yksinäisyyden rinnalla aloin kokemaan turhautumista. Viimeiset pari vuotta olin kuullut läheisiltäni puhessani yksinäisyydestäni, että ”sun pitää rohkeesti vaan mennä sinne missä on ihmisiä ja tutustua”. Olin alkanut jälleen tuntemaan, että en riitä kellekkään ja koin, että mussa ja mun sosiaalisissa taidoissa on jokin vialla. Nuo läheisteni toitottamat sanat kuulostivat lähinnä ongelmani vähättelyltä, sillä he saivat ratkaisun kuulostamaan todella helpolta. Mä kuitenkin noudatin neuvoa, menin töihin, aloitin koulun ja kävin myös useammin bloggaajatapahtumissa. Menin sinne, missä oli ihmisiä ja yritin tutustua. Se ei toiminut. Olin edelleen yksinäinen. Olin yllättynyt siitä, että kuinka vaikeaa on saada ystäviä aikuisiällä, etenkin kun on muuttanut uudelle paikkakunnalle.
Kun mä olin kokeillut kaikkea löytääkseni ystäviä Helsingistä, mä havahduin ensimmäistä kertaa miettimään syitä yksinäisyyden tunteelleni. Mulla on Oulussa ystäviä, joiden kanssa mä voin jakaa kaiken, joten onko mulla lopulta edes oikeutta tuntea yksinäisyyttä? Tajusin, että jokainen kokee yksinäisyyden omalla tavallaan. On ihmisiä, joiden on pakko nähdä parasta ystäväänsä viikottain, jotta ei koe itseään yksinäiseksi. On ihmisiä, jotka tarvitsevat ison ystäväporukan ympärilleen, jonka kanssa juhlia viikonloppuisin, jotta ei tuntisi yksinäisyyttä. On ihmisiä, joilla ei ole ystäviä, eivätkä he koe yksinäisyyttä. Jokaisella on siispä erilaiset tarpeet ja jos ne ei täyty, ihminen kokee itsensä yksinäiseksi.
Vietin Oulussa viimeiset vuodet ystävien kanssa — en ollut koskaan yksin. Olin tottunut näkemään ystäviäni päivittäin ja luonut siitä itselleni tarpeen. Aloin kuitenkin tarkastelemaan omaa elämäntilannettani ja tajusin, että tuollaiset ystävät eivät sovi enää elämääni. Oulussa oli ihanaa rynnätä ystävien luokse heti koulun jälkeen ja viikonloppuisin yökyläillä heidän luona. Nykyään teen töitä myös viikonloppuisin, haluan viettää vapaa-aikani pääosin poikaystäväni ja koirani kanssa ja rakastan kotiani, joten haluan viettää aikaa täällä. Yksinäisten vuosien aikana olen oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä, nykyään jopa tarvitsen hetkiä ja päiviä yksin olemiselle.
Olen onnellinen, että en löytänyt Helsingistä ystävää, jonka kanssa viettää kaikki mahdollinen aika maailmassa, sillä löysin hyviä ystäviä, joita nähdä kerran viikossa, kuukaudessa ja vuodessa. Nykyään mulle riittää tällaiset uudet ystävät, päivittäiset puhelut siskoni kanssa, kerran vuodessa kahvihetket pitkäaikaisten ystävien kanssa. Se on se, mitä mä tarvitsen, jotta en koe yksinäisyyttä.
Syy miksi halusin avata teille omia kokemuksia oli se, että moni saattaa ajatella, että mä en voi olla yksinäinen. Onhan mulla kuitenkin seuraajia somessa. Oli kuitenkin sulla tai jollain muulla ystäviä tai seuraajia somessa kuinka monta tahansa niin sä tai joku muu saattaa kokea yksinäisyyttä. Olipa ihminen missä elämäntilanteessa tahansa, hän saattaa kokea yksinäisyyttä. Siitä on hyvä puhua ääneen ja se ei ole millään tapaa noloa tai heikkoutta. Yksinäisyyttä voi kokea minkä ikäisenä tahansa, kuten mä olen kokenut sitä niin lapsena, kuin aikuisena. Mä olen selvinnyt yksinäisistä ajoista osittain itsekseni ja lähimmäisten avulla, mutta aina se ei riitä. Silloin kannattaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa. Löysin Mielenterveyden Keskusliiton sivuilta yhteystietoja, mistä voi saada apua, jos haluaa puhua jonkun kanssa.
Kirkon ja seurakuntien toimista saa tietoa osoitteesta www.evl.fi
Valtakunnallinen kriisipuhelin (Suomen mielenterveysseura) 0101 95202
Mielenterveyden keskusliiton neuvontapuhelin 0203 91920
MLL:n lasten ja nuorten puhelin: 116 111 ja www.mll.fi
(Tätä postausta ei ole sponsoroitu millään tavalla ja idea postaukseen lähti itseltäni)
