Skrollaa alas
en
fi

KOMBUCHABLOGGAAJAN AJATUKSIA LAURA FRIMANIN KOLUMNISTA

maaliskuu 30, 2021
Laura Frimanin kolumni

Olen seurannut viime viikolla keskustelua Laura Frimanin Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta -kolumnista. Lauran, vaikuttajien ja taiteilijoiden käymässä somekeskustelussa tuli paljon hyviä näkökulmia esiin siitä kuka voi kutsua itseään kirjailijaksi, kuvataiteilijaksi tai aktivistiksi tai ylipäätään olla näitä. Välillä (ehkä jopa useamminkin kuin vain välillä) musta tuntu, että olen kuitenkin aikamatkannut päiväkodin hiekkalaatikolle seuraamaan kinastelua millä leluilla kukakin saa leikkiä. Ajattelin, että mulla ei ole energiaa osallistua keskusteluun, mikä ei näytä johtavan mihinkään. Eilen Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin Laura Friman kritisoi korona-ajan ”taiteiluvillitystä” satiirisessa kolumnissa, ja sosiaalisessa mediassa hermostuttiin – Miksi satiiria on niin vaikea ymmärtää? -otsikolla ja päätin, että ehkä minun kannattaa jakaa ajatuksia alkuperäisestä kolumnista ja siitä syntyneestä keskustelusta, sillä Helsingin Sanomien artikkelissa ääni annettiin kaikille muille paitsi kritiikkiä esittäneelle puoliskolle.

Aloitetaan Laura Frimanin kirjoittaman kolumnin otsikosta, jossa temppparitähti ja kombuchabloggaaja rinnastetaan keskenään. Yhteistä näillä on se, että molemmat herättää keskustelua, mutta isona erona vain jälkimmäinen näistä on ammatti. Se olisi sama kuin rinnastaisin tyhjäntoimittajan ja toimittajan keskenään. Yhteistä on se, että molemmilla on paljon asiaa, mutta erona se, että (yleensä) vain toisella näistä ei ole mitään järkevää sanottavaa. En voi puhua kaikkien vaikuttajien puolesta, mutta mua Frimanin otsikko ei naurattanut, sillä bloggaajan ammatin vähättely on elähtänyt vitsi. Bloggaajan ammattiin suhtautuminen on edelleen ongelma, vaikka ala ei ole enää uusi. On hienoa, että vuoden vaihteessa Yle tuotti Pirjo Suhosen toimittaman Työnä oma elämä -keskusteluohjelman, missä sosiaalisessa mediassa työskentelevät pääsevät kertomaan millaista työ oikeasti on. Olen itsekin vieraana seitsemännessä jaksossa (kuuntele jakso). Yli kymmenen vuoden uran jälkeen on kuitenkin järjetöntä, että yhä joudun todistelemaan työni olevan ihan oikeaa työtä puhumattakaan, että saisin arvostusta pitkästä urasta. Varmasti jokainen haluaisi saada työstään arvostusta ja mielestäni siihen meidän tulisi pyrkiä. Bloggaajan ammatin väheksyminen on yksi iso vihapuheen soihdun sytyttäjä, joten mun on vaikea käsittää miksi joku haluaa tahallaan heittää bensaa soihtuihin. Tällä alalla kun vihapuheen määrä on muutenkin niin käsittämätöntä, että se saa osan epäröimään alalle lähtöä tai harkitsemaan alalta pois siirtymistä.

Joku aivan varmasti miettii, että ”hei eihän toi otsikon heitto nyt niin vakava ollu”.  Seksismissä on kyse just siitä, että se on kätketty harmittomaan käytökseen ja kommentteihin, jotka yhdessä muovaavat mielikuvia tietystä alasta ja koko maailmasta. Onko vielä vuonna 2021 jonkun mielestä hauskaa, että naureskellaan kaikille aloille, joilla enemmistössä ei ole valkoinen heteromies? Eikö vuonna 2021 pitäisi liputtaa sen puolesta, että jotkut ovat onnistuneet rakentamaan menestyksensä yleisesti feminiinisinä ja sen myötä ”turhanpäiväisinä” pidettyjen asioiden ympärille?

Huh, nyt voidaankin vihdoin sukeltaa itse kolumnin sisältöön. Laura Friman käsittelee kolumnissa aktivismia, sekä kirja- ja kuvataidealaa. Aloitetaan näistä kahdesta jälkimmäisestä, sillä aktivismi ei ole ammatti ja se on aivan asia erikseen. Otin kaksi otetta Frimanin kolumnista, joista ensimmäisessä hän kirjoittaa kirjailijoista ja jälkimmäisessä kuvataitelijoista.

”Haluaisin silti laittaa kustantamot hetkeksi lepositeisiin keräämään omanarvontuntoaan. Se, että kirjallisuudesta innostuvat nyt meidän hikisten ja nuhjuisten lukutoukkien lisäksi normaalit ihmiset eli massa, on hienoa, mutta tästä massasta ei tarvitse pitää kiinni kirjallisuuden arvon kustannuksella. Toistakaa perässäni: jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta.”

”Älkää käsittäkö tätäkään väärin: maalaaminen on terapeuttista ja sekin kaikille sallittua. Silloin kun se johtaa harhaiseen kuvaan itsestä varteenotettavana toimijana suomalaisella kuvataiteen kentällä, se ei ole ok. Tässä tapauksessa pensselit tulisi polttaa roviolla ja hypätä itse perässä. Miten reagoin ihmisten ”siis-niin-ihastuttavaan” taiteiluvillitykseen? Hankin kostoksi elämäni ensimmäistä kertaa kuvataidetta, siis ihan oikeaa sellaista, koulutetuilta kuvataitelijoilta.”

Viesti näissä on melko selvä – kirjoittaa ja maalata saa ilman koulutusta omaksi iloksi, mutta ei muiden. Tekstissä viitataan kombuchabloggaajiin ja tempparitähtiin, minkä ymmärrän olevan kärjistys, mutta tästä tulee kuva, että kolumnin viesti on erityisesti tarkoitettu jollain tapaa julkisuudesta tai sosiaalisesta mediasta tunnetuille henkilöille, sillä vain tämä yhdistää bloggaajia ja tosi-tv-tähtiä. Jos näin ei ole, olisin itse valinnut toisenlaiset ihmisryhmät esimerkeiksi. Seuraamani keskustelun perusteella valtaosa ymmärsi mun tavoin Laura Frimanin kohistaneen kolumninsa erityisesti sosiaalisen median vaikuttajille, sillä myös siitä syntynyt keskustelu henkilöityi vahvasti bloggaajiin. Helsingin Sanomien julkaisemassa jutussa Friman, kuitenkin toteaa, että takoituksena ei ollut osoitella ketään tiettyä henkilöä sormella vaan osoittaa kulttuurikentän ja yhteiskunnan ongelmakohtia. Samoin kuin omalla Insatgram-tilillä niin Hesarin jutussa Friman vetoaa useaan otteeseen ettei hänen satiiriaan tai huumoriaan ymmärrretty.

”Instagram ei Frimanin mielestä ole erityisen huumorintajuinen alusta. Palvelussa toki on erilaisia huumoritilejä, mutta vallitseva kulttuuri on ”hyvin huumorintajutonta ja itsensä vakavasti ottavaa”. Siksi Instagramin sävyyn tottuneiden oli vaikea ymmärtää, että Frimanin kolumni olisi jotain muuta kuin ilkeää ja ihmisiä osoittelevaa.”

”Ilmiöiden kritisointi versus ihmisten kritisointi oli uusi ajatus monelle. Sekin kertoo tietysti Instan yksilö- ja henkilöbrändikeskeisyydestä.”

”Laajempi ilmiöiden kritisointi on masentavan vierasta”

”Itselle nauraminen ja oman viiteryhmän kriittinen tarkastelu on musta täysin hälyttävällä tolalla tämän geitin perusteella.”

”Masentavaa on satiirin lajityypin ymmärtämättömyys. Siinä paljastuu myös sen aktuaalisen tekstin pointti, että ei ole mitään historian ja kontekstin tuntemusta. On sellainen tietty näköalattomuus, ettei osata asettaa kontekstiin.”

En tiedä johtuuko se vain minusta, mutta Frimanin kommentin kuulostavat siltä, että ne on kuulutettu korkeakuluttuurin norsunluutornin huipulta kaikille Instagramissa itsensä pilanneille kritisoijille. Yli miljardi Instagramin käyttäjää on roikkunut tunti tolkulla selaamassa reelsejä, minkä myötä he eivät ymmärrä enää Frimanin satiiria ja ovat menettäneet huumorintajunsa. Kuulostaa aika utopistiselta väitteeltä. Itselläni tuli mieleen, että voisiko sittenkin olla, että satiiriksi väitetty teksti heijasti liikaa Frimanin todellista ajatusmaailmaa, jolloin lukijan oli enää vaikea tunnistaa sosiaalisen median vaikuttajiin kohdistettua tekstiä satiiriksi. Oli miten oli, mielestäni toisen kustannuksella tehty huumori on epäonnistunut, jos sen kohde kokee sen loukkaavana tai vähintään ongelmallisena. Siinä kohtaa muiden väittäminen huumorintajuttomiksi on jo Frimanin sanoin kriittisen tarkastelun paikka.

Itseäni aina harmittaa, kun hyvässä ulostulossa lähdetään osoittelemaan ihmisiä sormilla. Silloin yleensä muut yhtyy syyttelyyn, minkä myötä sormella osoitettu haluaa kertoa oman näkökulmansa ja hänellä onkin täysi oikeus siihen. En ajatellut aluksi kertoa omaa näkökulmaani, mutta Helsingin Sanomien jutun jälkeen minusta tuntui, että todellakin sen jaan. On nimittäin ihan hullunkurista, että jutussa haastateltiin Frimania siitä, että miten muiden olisi hänen mielestään pitänyt kokea hänen kirjoituksensa, kun eikö merkittävempää ole kaikissa asioissa se miten asianomaiset ovat sen itse kokeneen. Olen nyt saanut mielestäni kertoa tarpeeksi kattavasti sen, miltä minusta vaikuttajan näkökulmasta tuntuu Frimanin kolumni ja vihdoin voidaan pureutua siihen kysymykseen, kuka on kirjailija ja kuvataitelija?

Yle teki artikkelin, jossa edes erikoistutkija Maria Hirvi-Ijäs ei osannut vastata suoraan kysymykseen kuka on taitelija. En siis usko, että tulee kellekään yllätyksenä, että myöskään mä en osaa antaa teille vastausta. Mielipide mulla kuitenkin on. Yritin lähteä tarkastelemaan asiaa mahdollisimman omakohtaisesti. Ehkä jollain tasolla tilannetta voi verrata siihen, että mulla on tekstiili- ja vaatetusalan tutkinto. Kuitenkin vuosien varrella useampi bloggaaja on suunnitellut oman malliston eri vaatebrändeille ja esimerkiksi viime syksynä bloggaajat Alexa Dagmar ja Linda Juhola perusti oman upean vaatebrändin, Almada Labelin, ymmärtääkseni ilman minkäänlaista vaatetusalan koulutusta. No, mitä ajatuksia tämä mussa herättää? Viekö tämä arvoa koulutukselta? Tuovatko he alalle lisää kilpailua?

Mikäli mä alalle kouluttautuneena perustaisin vaatebrändin olisi se hyvin erilainen Almada Labelin kanssa. Se on nimittäin sanomattakin selvää, että alalle kouluttautunut ja koulua käymätön ei millään voi tietää ja tehdä tehdä täysin samaa. Jos se olisi mahdollista, miksi kukaan menisi koulun penkille. Musta tuntuisi todella erikoiselta ajatella, että vaatteita Instagram Storyssa ompelevat vaikuttajat tai Alexan ja Lindan brändi laskisi oman koulutukseni arvoa. Päinvastoin, jokainen jo hameen ompelun kanssa stooreissa tuskastunut vaikuttaja osaa seuraajiensa kanssa varmasti arvostaa enemmän alan ammattilaisia sen jälkeen. Samalla tavalla uskon jokaisen pensseli kädessä valkoisen kankaan kanssa tuskastelevan vaikuttajan arvostavan enemmän taiteilijoiden ammattitaitoa ja heidän luovuutta, kun he ovat itse kokeilleet samaa.

Puolestaan mitä tulee vaatteita tai maalauksia myyviin bloggaajiin, en usko heidän kilpailevan ammattilaisten kanssa, sillä heidän tuotteita ei voi verrata keskenään. Uskon näillä tuotteilla olevan myös aivan oma asiakaskuntansa. Toisaalta myönteisenä voi myös nähdä sen, että kun samalla alalla on tekijöitä eri lähtökohdista niin silloin korostuu myös lähtökohtien merkitys. Sosiaalista mediaa ammatikseen tekevien ja sitä sivutyönään harrastavien välillä näkyy hyvin se, että yritys ei voi kokemattoman vaikuttajan kohdalla tietää mitä hän saa. Esimerkiksi Laura Frimanilla on Storytellin seurantalinkki Instagram-tilinsä kuvauksessa ilman mitään mainintaa mainoslinkistä tai kaupallisesta yhteistyöstä. Kokenut ammattivaikuttaja ei harjoittaisi piilomainontaa.

Fakta on se, että koulutusta ei voi korvata esimerkiksi kokemuksella, eikä toisinpäin. On kuitenkin hienoa, että muun muassa digitalisaation myötä ammatit eivät ole enää niin kiveen hakattuja vaan aloille on eri polkuja, eikä tietty koulutus ole enää se ainoa reitti. Esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttajana minulle on tarjottu työtehtäviä, mihin ennen on vaadittu tietty koulutus. Mun mielestä on vain rikkaus, että eri aloilla työskentelee eri lähtökohdista olevia ihmisiä, koska näin alat voivat kasvaa ja kehittyä. Tämä myös palvelee kuluttajia, sillä mitä enemmän on erilaista tarjontaa, sitä useammalla on mahdollisuus esimerkiksi kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Mikäli pelkää menettävänsä asiakkaansa vaikuttajalle tai kenelle tahansa alalle kouluttamattomalle on mielestäni syytä miettiä itsevarmuutta omaa ammattitaitoaan kohtaan.

”Siinä missä minäkin vastustan rasismia, rokotekriitikkoja ja maitoteollisuuden silmänkääntötemppuja, kuten jokainen järjellinen ihminen, vastustan myös somen puhtaana identiteettiprojektina toimivaa näennäisaktivismia, josta tehtiin koronavuonna ihmisoikeuden edellytys.

Tämä kevytpoliittisuus perustui 101-tason ajattelun laiskaan re-postaukseen ja totisiin, mutta hyvin filtteröityihin selfieihin, joiden alle copy-pastattiin laimeita teatraalisuuksia. This is what a feminist looks like.

Kukaan postaajista ei tehnyt elettäkään ajamiensa asioiden eteen sosiaalisen median ulkopuolella.”

Tässä Laura Frimanin ajatuksia aktivismista. Pidän todella haitallisena, että Yle on antanut tilaa tällaisille ajatuksille. Friman on sitä mieltä, että on parempi olla hiljaa, kuin kirjoittaa 101-tason ajatuksia tai re-postata muiden julkaisuja ellei ole täysipäiväinen aktivisti, koska eihän tuossa oikein muita vaihtoehtoja jää. Jonkun voi ehkä olla hankalaa nähdä näennäisaktivismin hyötyjä, mutta seksuaalivähemmistöön kuuluvana olen iloinen, jos joku kirjoittaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta oli tarkoitusperät itsekkäät tai ei. On usein myös parempi re-postata toisen sisältöä ja antaa sille näkyvyyttä, jos itselle tuntuu hankalalta kirjoittaa aiheesta tai koet jonkun muun kirjoittaneen aiheesta paremmin. On aina parempi vaihtoehto tehdä jotain, kuin olla hiljaa.

6 kommenttia

Vastaa käyttäjälle Tiuku Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *