Valtteri on ystäviensä kanssa syömässä ja Lucky puolestaan hoidossa isovanhemmillaan eli Valtterin vanhemmilla. Harvoin enää tulee tällaisia tilanteita, että kotona on täysin hiljaista, joten tää tuntuu tosi oudolta. Toisaalta mä nautin siitä, että saan olla välillä yksin kotona, mä jopa tarvin sitä. Tämä inspiroi mua kirjoittamaan yksinäisyydestä, vaikka on kuitenkin eri asia olla yksinäinen, kuin yksin. Yksin oleminen on fyysistä ja sen voi kokea jopa positiiviseksi, kuten minä tällä hetkellä, mutta yksinäisyys puolestaan on aina negatiivinen tunne.
Mä olen kokenut usein yksinäisyyttä. Ensimmäisen kerran, kun vanhempani erosivat ja muutettiin pieneltä paikkakunnalta Kemijärveltä silloin suurelta tuntuvaan Ouluun. Kaksi viikkoa muuton jälkeen aloitin ala-asteen. Olin todella innoissani ensimmäisestä päivästä, sillä odotin saavani uusia ystäviä. Koulun pihalle alkoi aamulla kasaantua lapsia, he moikkasivat suut hymyssä toisiaan, sillä tunsivat toisensa etukäteen ja kerääntyivät omiin porukoihinsa. Seisoin äidin kanssa koulun pihassa ja puristin äidin lämmintä kättä kauhusta jäykkänä. Kemijärvellä asuessa mä olin viettänyt kaiken ajan pikkuveljeni kanssa, joten en mä osannut olla muiden kanssa, saati tutustua muihin ihmisiin.
Etenkin ala-asteen ensimmäiset luokat koin, että mua pidettiin vähän outona. En tiennyt mitään jääkiekkojoukkueista. En tiennyt jalkapallon sääntöjä, saati osannut nimetä yhtäkään pelaajaa. Kun puhuttiin Kärpistä, en ollut varma oliko se taas jokin hassu Oulun murteen sana, tarkoitettiinko sillä sitä eläintä vai mitä haettiin takaa. Vaikka ei olisi puhuttu urheilusta (josta en tiennyt mitään), meni mulla puolet asioista ohi, kun en ymmärtänyt murretta. Välitunneilla mä löysin aina lopulta jonkun porukan, joka suostui ottamaan mut mukaan takahampaita yhteen purien. Vaikka hypin hyppynarua luokkalaisteni tyttöjen kanssa, tunsin itseni yksinäiseksi.
Ala-asteen aikana kaikki muut tuntuivat löytävän sen oman “bestiksen”, johon pystyi luottamaan 100% tai vähintäänkin oman “porukan”. Mä en kokenut, että olisin löytänyt kumpaakaan. Viidennellä luokalla muistan kirjottaneeni luokkakaverilleni kirjeen, missä toivoin, että hän voisi olla “bestikseni”. Menin kouluun aikaisin ja jätin edellisenä iltana kirjoittamani kirjeen luokkakaverini kaappiin. Tämän jälkeen menin ulos istumaan penkille ja odottamaan tunnin alkua. Mieleni täytti ajatukset, että entä jos hän pitää minua nolona? Jos hän näyttää kirjeeni muille ja he yhdessä nauravat kuinka säälittävä olen? Kun koulun kellot soivat ja ensimmäinen tunti oli alkamassa, juoksin luokkakaverini kaapille sen minkä lyhyistä jaloistani pääsin, otin kirjeen ja revin sen roskiin. Tulin siihen tulokseen, että ehkä kaikille ei ole tarkoitettu “bestistä”. En uskaltanut tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkäsin tulevani loukatuksi. Tämä on varmasti kaikille yksinäisyyttää kokeneille tuttu ajatus.
Yläasteella jatkui sama meno, mutta kahdeksannella luokalla aloitin teatteri harrastuksen. Siellä tapasin Idan ja Annin, joiden kanssa lähennyttiin heti. Meistä tuli todella tiivis kolmen kopla (kirjoitettiin itse asiassa hetken aikaa myös Kolmen Kontolla -nimellä yhteistä blogia) ja vietettiinkin lähes kaikki vapaa-aika yhdessä. Olin vihdoin saanut “bestiksen” tai vieläpä kaksi, vaikka olin jo luopunut toivosta. Pitkästä aikaa koin tulleeni hyväksytyksi, kelpasin jollekkin. Sain itsevarmuutta, uskalsin päästää ihmiset lähelleni ja solmin tämän jälkeen Oulussa asuessani muutamia muitakin ystävyyssuhteita.
Kun täytin 18 vuotta, muutin Helsinkiin. Ystäväni ja perheeni jäi Ouluun. Täällä mulla oli vain Valtteri, joka asui vielä tuolloin Espoossa, eikä meidän suhde ollut niin tiivis kuin nykyään. Asuin yksin, ensimmäisenä vuonna en edes opiskellut vaan kirjoitin työkseni blogia. Bloggaaminen on ammattina loppujen lopuksi aika yksinäistä, toki riippuen siitä kuinka aktiivisesti on yhteyksissä blogikolleegoihin. Mun kohdalla se tarkoitti tuolloin läppärillä kotisohvalta postauksien naputtelemista. Sama yksinäisyyden tunne valtasi taas vuosien jälkeen mieleni. Jos emme nähneet Valtterin kanssa, vietin päivät sängyssä makoillen. Oli päiviä jolloin mua ei huvittanut nousta sängystä ollenkaan.
Vuoden jälkeen pelkkä bloggaaminen sai riittää. Mun oli pakko saada muitakin kontakteja kasvokkain ihmisen kanssa kuin pari kertaa viikossa ruokakaupan kassalla. Hain töihin Glitteriin ja onnekseni sain paikan. Pääsin töissä juttelemaan asiakkaiden kanssa, sekä kollegoiden, joista sain kaksi ihanaa ystävää elämääni. Tosin olemme heidän kanssaan niin erilaisessa elämäntilanteessa, asutaan eripuolilla Helsinkiä ja meillä on keskenään poikkeavat kiinnostuksen kohteet, joten meistä on tullut sellaiset Nähdään Kerran Puolessa Vuodessa -ystävät. Vaikka alottaessani Glitterillä tuntui kun olisin päässyt taas kiinni elämään vuoden kestäneen vellomisen jälkeen, olin pettynyt, että en löytänyt sieltä elämääni ystävää millaista olin kaivannut. Samanlaista ystävää, mitä mulla on Oulussa. Ystävää, jota nähdä päivittäin ja jolle kertoa kaikki. Useamman kerran ehdotin Valtterille, että entä jos muutettaisiin yhdessä Ouluun.
Samaan aikaan kun työskentelin Glitterillä päätin jatkaa vaatetusalan opintojani Stadin Ammattiopistossa. Eniten mua opiskelujen aloittamiseen motivoi halu saada tutkinto ennen työelämään sirtymistä, mutta lähes yhtä suuri tekijä oli uusien ystävien saaminen. Meillä oli meidän ryhmässä tosi hyvä yhteishenki, mutta opiskelukaverit jäi lopulta vain opiskelukavereiksi. Olin monia ryhmäläisiäni vanhempi, mikä osaltaan vaikutti siihen, että kenenkään kanssa ei löytynyt sellaista yhteyttä.
Yksinäisyyden rinnalla aloin kokemaan turhautumista. Viimeiset pari vuotta olin kuullut läheisiltäni puhessani yksinäisyydestäni, että “sun pitää rohkeesti vaan mennä sinne missä on ihmisiä ja tutustua”. Olin alkanut jälleen tuntemaan, että en riitä kellekkään ja koin, että mussa ja mun sosiaalisissa taidoissa on jokin vialla. Nuo läheisteni toitottamat sanat kuulostivat lähinnä ongelmani vähättelyltä, sillä he saivat ratkaisun kuulostamaan todella helpolta. Mä kuitenkin noudatin neuvoa, menin töihin, aloitin koulun ja kävin myös useammin bloggaajatapahtumissa. Menin sinne, missä oli ihmisiä ja yritin tutustua. Se ei toiminut. Olin edelleen yksinäinen. Olin yllättynyt siitä, että kuinka vaikeaa on saada ystäviä aikuisiällä, etenkin kun on muuttanut uudelle paikkakunnalle.
Kun mä olin kokeillut kaikkea löytääkseni ystäviä Helsingistä, mä havahduin ensimmäistä kertaa miettimään syitä yksinäisyyden tunteelleni. Mulla on Oulussa ystäviä, joiden kanssa mä voin jakaa kaiken, joten onko mulla lopulta edes oikeutta tuntea yksinäisyyttä? Tajusin, että jokainen kokee yksinäisyyden omalla tavallaan. On ihmisiä, joiden on pakko nähdä parasta ystäväänsä viikottain, jotta ei koe itseään yksinäiseksi. On ihmisiä, jotka tarvitsevat ison ystäväporukan ympärilleen, jonka kanssa juhlia viikonloppuisin, jotta ei tuntisi yksinäisyyttä. On ihmisiä, joilla ei ole ystäviä, eivätkä he koe yksinäisyyttä. Jokaisella on siispä erilaiset tarpeet ja jos ne ei täyty, ihminen kokee itsensä yksinäiseksi.
Vietin Oulussa viimeiset vuodet ystävien kanssa — en ollut koskaan yksin. Olin tottunut näkemään ystäviäni päivittäin ja luonut siitä itselleni tarpeen. Aloin kuitenkin tarkastelemaan omaa elämäntilannettani ja tajusin, että tuollaiset ystävät eivät sovi enää elämääni. Oulussa oli ihanaa rynnätä ystävien luokse heti koulun jälkeen ja viikonloppuisin yökyläillä heidän luona. Nykyään teen töitä myös viikonloppuisin, haluan viettää vapaa-aikani pääosin poikaystäväni ja koirani kanssa ja rakastan kotiani, joten haluan viettää aikaa täällä. Yksinäisten vuosien aikana olen oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä, nykyään jopa tarvitsen hetkiä ja päiviä yksin olemiselle.
Olen onnellinen, että en löytänyt Helsingistä ystävää, jonka kanssa viettää kaikki mahdollinen aika maailmassa, sillä löysin hyviä ystäviä, joita nähdä kerran viikossa, kuukaudessa ja vuodessa. Nykyään mulle riittää tällaiset uudet ystävät, päivittäiset puhelut siskoni kanssa, kerran vuodessa kahvihetket pitkäaikaisten ystävien kanssa. Se on se, mitä mä tarvitsen, jotta en koe yksinäisyyttä.
Syy miksi halusin avata teille omia kokemuksia oli se, että moni saattaa ajatella, että mä en voi olla yksinäinen. Onhan mulla kuitenkin seuraajia somessa. Oli kuitenkin sulla tai jollain muulla ystäviä tai seuraajia somessa kuinka monta tahansa niin sä tai joku muu saattaa kokea yksinäisyyttä. Olipa ihminen missä elämäntilanteessa tahansa, hän saattaa kokea yksinäisyyttä. Siitä on hyvä puhua ääneen ja se ei ole millään tapaa noloa tai heikkoutta. Yksinäisyyttä voi kokea minkä ikäisenä tahansa, kuten mä olen kokenut sitä niin lapsena, kuin aikuisena. Mä olen selvinnyt yksinäisistä ajoista osittain itsekseni ja lähimmäisten avulla, mutta aina se ei riitä. Silloin kannattaa puhua jonkun ulkopuolisen kanssa. Löysin Mielenterveyden Keskusliiton sivuilta yhteystietoja, mistä voi saada apua, jos haluaa puhua jonkun kanssa.
Kirkon ja seurakuntien toimista saa tietoa osoitteesta www.evl.fi
Valtakunnallinen kriisipuhelin (Suomen mielenterveysseura) 0101 95202
Mielenterveyden keskusliiton neuvontapuhelin 0203 91920
MLL:n lasten ja nuorten puhelin: 116 111 ja www.mll.fi
(Tätä postausta ei ole sponsoroitu millään tavalla ja idea postaukseen lähti itseltäni)
Oli ihana ja koskettava postaus jälleen kerran <3 Itellä ollu juurikin samantapainen tilanne, kun on muuttanut niin on mennyt aikaa ennenkuin on löytänyt uusia ystäviä. Ja hoksasinkin,että vaikka ne hyvät ystävät eivät asuisi lähellä niin tärkeintä että niitä kuitenkin on joiden kanssa voi jutella 🙂 Eli tiedän tunteen <3
Kiitos Milde! Mukavaa, että postaus herätti ajatuksia. Yksinäisyyden tunne on varmasti juuri monelle sellaiselle tuttu, joka on muutanut vieraalle paikkakunnalle. Vaikka ne ystävät, joille voi puhua ihan kaikesta ei asuisikaan lähellä niin tärkeää on, että sellaisia ystäviä kuitenkin on.
Kiitos tuhannesti tästä postauksesta <3 Olen tuntenut itseni todella yksinäiseksi viimeaikoina, sillä muutin vajaa vuosi sitten uudelle paikkakunnalle. Allekirjoitan täysin tuon, että aikuisiällä on vaikeaa löytää ystäviä. Tuntuu, että jopa kaverini vähättelevät ongelmaani. Pidin juuri synttärit, joihin kutsuin 20 vierasta. Lisäksi asun poikaystäväni kanssa. Monet ovat sitä mieltä, että en voi tällaisten asioiden takia olla yksinäinen. Minua tämä loukkaa, tuntuu että tunteeni ovat jotenkin vääriä. Mutta kuten sanoit, yksinäisyyttä voi tuntea missä elämäntilanteessa tahansa.
Kiitos Inna. Hienoa, että pystyit samaistumaan kokemuksiini. Se tuli mulle shokkina silloin kun muutin Helsinkiin, kuinka vaikeaa aikuisiällä tosiaan on saada ystäviä ja se oli vaikeaa aikaa, kun tajusi olevansa siinä tilanteessa. Super paljon tsemppiä sinne <3
Hyvä postaus. Ensimmäinen sellainen jonka jaksoin lukea. En vain ole sellainen että jaksaisi postauksia lukea yleensä, mutta yksinäisyys on ollut omassa elämässä pitkälti mukana ja juurikin peruskoulun alaluokilta yläluokalle asti. Vasta ammattikoulussa alkoi uskoa siihen että “ehkä mä oonkin normaali”.. “ehkä mä voinkin saada ystäviä”.. ja niin sainkin, ihania kavereita ja upeita ystäviä jotka tulee varmasti olemaan pitkälle elämässä mukana ❤️
Kiitos Nita! Kiva kun kerroit omia kokemuksia, kiitos siitä. Kun tulee jatkuvasti hylätyksiä, sitä alkaa heposti ajatella, että olisi jotenkin viallinen, vaikka se ei pidä paikkaansa. Hienoa, että olet saanut ihania ystäviä elämääsi <3
Ihana postaus niinkuin aina! Ja Janne sä et oo koskaan yksin sulla on sun perhe ja paljon muutakin:) ja älä unohda koskaan että sulla on myös sun seuraajat jotka kulkevat sun elämässä mukana!:)
Kiitos Milla kivoista sanoista! <3 Tottakai muistan, että en ole yksin, mutta postauksessa puhunkin yksinäisyydestä, enkä yksin olemisesta.
Ihana postaus ja aihe on niin hyvä <33 Itse olen hyvin usein yksin paitsi mun kani ja kissa on aina mun luona!
Yksin oloon on hyvä totuttautua sillä joskus joutuu olemaan yksin 🙂
Ja noi kuvat on niin KAUNIITA <33333333333 En ole ikinä sanonut sun juttuja kauniiksi mitta nyt täytyy sanoa 😀 <333 Ily <33333
<3
Ihana, että olet maininnut MLL puhelimen yhtenä paikkana jonne voi soittaa, jos kokee yksinäisytttä tai mieli on maassa <3
<3
Hyvä postaus moniakin koskettavasta aiheesta ♥ Oon monta kertaa miettinyt sitä, että vaikka mulla onkin aina ollut kavereita niin aina päiväkodista lukioon asti oon ollut tosi yksinäinen. Päiväkodissa olin ainoa, joka oli kiinnostunut kirjoista ja sen takia lueskelinkin usein yksin kirjoja kun muut lapset leikkivät. Ala-asteella olin ainoa tyttö luokallani (11 poikaa + minä) ja kaikki vuotta vanhemmat tytöt olivat jo muodostaneet tiiviin porukan. Sain toki mennä heidän mukaan, mutta silti tunsin oloni koko ajan ylimääräiseksi heidän ryhmässään. Yläasteella yksinäisyyden tunne johtui siitä, että en oikein koko kolmen vuoden aikana päässyt kunnolla mukaan meidän luokkaan. He viettivät vapaa-aikansa yhdessä, mutta eivät ikinä kutsuneet minua minnekään. Onneksi lukiost sain ihania uusia ystäviä, joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä päivittäin, vaikka asutaankin eri paikkakunnilla ♥
Kiitos Sofia kun jaoit näin rohkeasti omia kokemuksiasi. Ihanaa, että sait lukiosta ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito jatkuu yhä. Yleensä nuo nuoremmalla iällä solmitut ihmissuhteet kestää läpi vuosien tai ainakin useammin kuin aikuisiällä solmitut. Ne on tärkeitä! <3
<3<3 tää on tosi tärkeä postaus! Vaikka Mulla on kavereita ja lemmikkejä, niin mäkin tunnen itseni yksinäiseksi. Mun kaikki kaverit on oikeestaan sellasia että niillä on jo joku toinen paras kaveri ja mä haluisin sellasen kaverin kenen kanssa vois tehdä mitä vaan ja pitää aina hauskaa ja puhua mistä vaan yms.
Kuten postauksessa sanoinkin niin yksinäisyyttä voi kokea kuka tahansa, oli sitten kymmenen kaveria tai ei yhtään.
todella hienosti kirjotettu postaus! <3 tykkään lukea just tällasia aihepostauksia, etenkin jos aiheena on jotain, mikä pysäyttää ajattelemaan asioita.
ja nyt on aika harvinainen kuvausympäristö! noi kuvat toi tähän postaukseen vielä lisää sellasta tietynlaista herkkyyttä, eli just täydellinen tunnelma! 🙂
Kiitos Aino! Mukava kuulla, että postaus herätti ajatuksia.
Tää on ensimmäinen postaus johon kommentoin sitten vuosien takaisen vanhojentassi-postauksen, joten hieman ehkä jännittää avata tää kommentiosio. Mutta nyt tää teksti oli niin mielettömän hyvä, että on pakko edes jotain koittaa sanoa.
Ensiksikin, mieletön postaus, mielettömiä pohdintoja ja ajatuksia. Oot todella fiksu ja viisas ihminen ja sulla on sellasta taitoa puhua asioista viisain sanoin. Toiseksi sun kirjoittamia tekstejä on ilo lukea. Oot kirjallisesti todella lahjakas ja siks oon todella onnellinen että oot tämän blogin joskus perustanut ja että saat tehdä tätä työksesi! Tällaiset tekstit ovat sun blogisi suola ja tää teksti kosketti erityisesti.
Jatka samalla mallilla!
Vau Oona, mä oon sanaton! Mielettömän iso kiitos näistä sanoista, ne merkkaa mulle hirmu paljon.
Ensinnäkin, todella kauniisti kirjoitettu! <3 Tää on tärkeää aine keskustella ja itsekin olen suunnitellut kirjoittavani tästä aiheesta blogiin! Toiseksi, aivan mahtavia kuvia! Olet kyllä niin iso esikuva mulle bloggaamisessa ja tubettamisessa!
Terkuin, Sami-Petteri
http://www.samipetteri.fi
Ja tosiaan vielä oli tarkoitus kirjoittaa aihe, eikä aine 😀
Kiitos kovasti Sami-Petteri! Olen todella otettu sanoistasi. Mukava kuulla, että olet ajatellut kirjoittaa samoista aiheista blogiisi. Siitä on varmasti monelle lukijallesi hyötyä <3
Yksinäisyys on jokaista koskettava aihe..on toisaalta pelottavaa jäädä yksin kun joutuu kohtaamaan omat ajatuksensa eri tavalla kuin ryhmässä. Mutta se on myös kasvattavaa kunhan ei joudu kokemaan pelkästään yksinäisyyttä. Tarvitaan ystäviä ja vilinää ympärille ja sitten tarvitaan hetkiä jolloin olla ja kuunnella mitä itsellä on sanottavaa..
<3
Hyvin kirjoitettu, ihan liikutuin välillä kun nousi omia muistoja pintaan. Varmaan iso osa kokee jossain elämänvaiheessa yksinäisyyttä, joten tämä oli hyvin samaistuttavaa tekstiä. Kiitos!
<3